torstai 2. toukokuuta 2013

Englanti jää taakse

Jotta vältyttäis hämmennyksiltä, sunnuntai tarkoittaa 28.4. ja maanantai on 29.4.
--

Sunnuntaita viedään, eli viimenen kokonainen päivä tässä ihanassa saarivaltiossa. Mun unirytmi on niin vakiintunu tässä 7 kuukauden aikana, että parin viimesen kuukauen ajan, jos oon menny aikasin nukkumaan, oon aina heränny vähä vaille 6 ilman minkäänlaista herätyskelloa. Eilen olin nukkumassa kaheltatoista ja niinhän siinä kävi, että 5:56 avasin silmät ekan kerran... En tietenkään oikeesti ikinä heränny kuudelta, mä vaan tarvin sellasen 45 minuuttia torkku-napin painamisaikaa, että lopulta ehkä heräsin 6:45. 6:55 jos olin oikeen väsyny eikä keittiöstä kuulunu vielä ääniä. Pros of being an au pair: työpäivät saa alottaa yökkäreissä jos ei aamulla heti aikasin tarvinnu lähteä mihinkään. No ainaki on päivät aina täynnä toimintaa ku herää noin aikasin. 

Tavattiin Annan kanssa ensin aamupalalla Covent Gardenissa, josta jatkettiin sitte Camden townissa järjestettävään aivan järkyttävän ison kauppatoriin. 

Ihania, sconeja, hilloja, teetä...
Ihanan aamupalan jälkeen lähettiin sitte suunnistamaan kohti suurta Camden town markettia kohti. ensinäkemältä ei se vaikuttanu sen suuremmalta ku mikään muukaan kaduilla pidettävä marketti. Tosiasiassa se jatku sivukujille, sivukujilta sivukujille, rakennusten sisään, rappusista alas ja rappusista ylös sekä ovista sisään ja ovista ulos. Ihmisiä oli paljon.



Tässä alhaalla oli se pääkatu, missä oli enemmänki näitä turistitavaroiden myyjiä ja union Jack-koristeisia tarvikkeita. Siitä ku lähettiin menemään vähä enemmän sivukujille, alkoi tulemaan nää yksityisemmät kauppiaat ja oikeesti käsintehdyt antiikki/käsityöesineet esille.




Syötiin lounasta vähä lennosta, koska oli nii paljo nähtävää. Löydettiin aivan ihana leipomo, missä myytiin mini pitsoja. Oli ehkä yks parhaimmista pitsoista ikinä! Se taikina oli tosi erikoisen makusta, siinä jotain ihmeellistä makeutta mukana. Että nyt ei ollu kyse mistään pizza hutin mössöistä. 



Neljän aikoihin mä tapasin Stuartin, koska se halus näyttää mulle Lontoota tälleen true-Londonerin näkökulmasta. Uskokaa tai älkää, nii Lontoon keskustastaki, Big Benin ja London eyenkin vierestä, löytyy täysin turistittomia paikkoja. Ilta meniki sitte siinä hengaillessa.

Seuraavan päivän lähtö alkoi iskemään sitte tajuntaan heti ku pääsin hostelliin, onneks kello oli jo paljon nii sain vaan mennä suoraan nukkumaan... Pian oltais kuitenki lentokentällä kaikkien tavaroiden kanssa. Sovittiin Annan kanssa, että nähtäis vielä maanantaina aamulla, koska ei nähty enää sunnuntaina. Mutta mä matkustin sitte Harrowhun, koska Annalta olis kestän melkeen tunti tulla Lontooseen ja sillä oli kuitenki työpäivä. Mutta totta kai Lontoon metron Northern line ajatteli, että tänään on hyvä päivä käyttäytyä ärsyttävästi ja pysähtyä jokaisella asemalla 5 minuutin ajaksi. Siellä oli jotain ongelmia metrojen kanssa, eli yleensä mun n.15 minuutin matkaan metrolla meni tällä kertaa tunti ja matkaa oli jäljellä vielä reilusti yli puolet. 


Kirosin mielessäni jokaisen suomen-ja eglanninkielisen kirosanan minkä tiesin, koska minkä takia tänään piti takkuilla ku muutenki oli rajotettu määrä aikaa. Yli tunnin jälkeen ku olin sitte vihdoin oikeella pysäkillä (että saisin vaihtaa metroa) huokasin helpotuksesta, että vihdoin pääsen toiselle metrolinjalle joka toivottavasti toimii. Olin silti pahasti jäljessä, koska kello oli jo yli puolikymmenen ja Annan piti lähteä töihin 10:15. Menin oikeelle metrolle MUTTA tietenki koska kyseessä on Harrowhun menevä metrolinja, se ei kulje niin useesti ku muut vaan se pysähtyi asemalle yli 10 minuutin ajaksi. Oikeesti en tiedä olisko pitäny itkeä vai nauraa, koska me ei ehditty nähdä ja sanoa kunnolla hyvästejä. Eikä metrossa edes ollu kenttää nii ei voitu soittaa tai tekstata. Olin päätepysäkillä 10:15, juoksin (tai yritin. Tuloksena kompurointia, kolinaa, heilumista...) vaan rappuset ylös mun jumalattoman matkalaukun kanssa ja siellä se oli odottamassa raukka. Niistä hyvästeistä ei tullu pitkät, mutta hyvä niin. 

Kävin sitte yksin syömässä aamupalan Debenhamissa, koska meidän aamupalasuunnitelmat nyt vähä kariutu. Lähin Harrowsta suoraan sitte lentokenttää kohti. Tai no ensin takasin keskustaan ja sitte metron vaihtoa x2 ja sitte olin oikeella linjala. Jos luuin että oon ollu tunnelatautuneena ja itkuvalmiina koko viikonlopun, niin mulla ei ollu mitään hajua mikä oli velä edessä. Että nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen, jos ei kiinnosta mun 25/8 itkemistarinat. 

Tää matkustus meni jotenki vaiheissa. Ensin oli toiminta, sitte tauko. Toiminta, tauko, toiminta, tauko ja täys lamaantuminen. Ja jokasen toiminnan aikana mun tunteet tuli aina vaan enemmän ja voimakkaammin esille ja jokasen tauon aikana sain rauhoteltua itteni.


Oli jotenki niin kauheeta, ku ilman mitään varottamatta, saatto yhtäkkiä ruveta itkettämään ihan hirveesti. Ei siihen tarvinnu ku yks pieni ajatus tai muisto ja sitte lähti Niagaran putoukset tulvimaan metron lattialle. Nytki mun vieressä oli äiti pienen tyttövauvansa kanssa ja se lapsi oli ihan Montyn ikänen. Ja siitä lähti sitte ajatukset lentämään. Eli kyllä. Ruuhkametrossa kohti lentokenttää itkin puolet matkasta. Toiminta numero 1 suoritettu. Sitte saavutaan lentokentälle (oli muuten älyttömän helppo ja halpa matka. Junalla olis maksanu yli 20 puntaa, metrolla makso 5 puntaa ja matkaki oli vaan puoli tuntia) ja kaikki on hyvin. Vähä huokasin helpotuksesta, että okei, ehkä tää oli nyt tässä ja saan koottua itteni loppumatkaa varten. Jep jep. Kentällä mulla ei tosin ollu mitään ongelmaa, kirosin vaan Heathrown koska siellä ei oo ilmasta nettiä, pointsit Helsinki-Vantaalle. Eli piti puhelimelta tihrustaa, jos halus saada 2 tuntia kulumaan.

Sitte porttia kohti. Toiminta 2. Pääsiin odotushuoneeseen, istuin alas ja tajusin että ei hitsi. Mun ympärillä on Suomalaisia ihmisiä. Ne puhuu suomea. Ne asuu suomessa. Ne oli vaan matkalla Lontoossa tai vaihtoi konetta siellä. Mitä mä täällä istun? Sitte lähti seuraava tunnepurkaus. 

Voin sanoa, että mä todennäkösesti näytin just tälläseltä henkeä haukkovalta  kalalta
Se oli kyllä niin noloa ku ei saa itteään mitenkään hillittyä! Se tunnepurkaus jatku sitte non-stoppina koneen nousuun asti. Mun vieressä istuva mies tais vähä säikähtääkki mua. Astuin nimittäin koneeseen, meikit todennäkösesti levinny, silmät punaset ja turvonnu ja kyyneleet poskilla. Mulla oli ihan hirveesti käsimatkatavaroita, yks reppu, yks iso kangaskassi, yksi muovipussi ja kaks takkia. En saanu niitä tungettua mihinkään siellä lentokoneessa ja mun takana oli hirvee jono ihmisiä odottamassa niin menin sitte ja suutuin mun käsimatkatavaroille. Siinä vaiheessa tää mies joka istui mun paikan vieressä heräs henkiin rupes rauhottelemaan ja sanoi, että "Ei tässä oo mitään hätää! Ota ihan rauhassa vaan, ei tässä oo mikään kiire!" Ja sitte sa autto mun tavarat ylös ja alas. 

Rakkaat kanssamatkustajat, jos luette tätä, niin mä olen syvästi pahoillani kaiken sen puolesta, mitä jouduitte kokemaan. Anteeksi business-mies vieressäni, anteeksi isoisoiso-mies käytävän toisella puolella, anteeksi takanani istuva henkilö, anteeksi edessäni istuva henkilö ja anteeksi kaikki ne pölypunkit lattialla, koska taisin todennäköisesti hukuttaa teidät mun itkumäärän takia.




Sitte saavuttiin tyhjälle Helsinki-Vantaalle, koska kello oli jo yheksän illalla. Nyt oli vuorossa taas tauko. Menin kahvilaan istumaan ja datasin, koska vihdoin oli ilmanen netti! Lähin sitte jossain vaiheessa kohti porttia ja ei tarvinnu kauaa arvuutella, mikä kone lähti Vaasaan. Valitettavasti ulkonäöstä sen näkee. Jos ei nää niin viimestän ainaki siinävaiheessa, ku lähtee kuulemaan Svenskaa ja pohojammaan murretta. Mutta ei yhtään normaalia suomea. Missä kaikki normaalit ihmiset oli? 

Helsinki-Vaasa oli kyllä ihan kamala lento. Onneks se ei ollu täynnä, munkaan vieressä ei istunu kukaan ja olin kuudennella rivillä ja kuus ekaa riviä oli ihan tyhjiä! Sain rauhassa hautautua syvälle mun kuplaan ja miettiä, että tässä sitä nyt ollaan. Viimeisessä vaiheessa. Koneesta ku pääsin pihalle nii sitte tuli tää lamaantuminen. Mä oon oikeesti nyt Suomessa. Kello on 1 yöllä, sataa vettä ja mä seison Vaasassa. Olin vähä koomassa enkä ymmärtäny mitään, mutta täällä sitä oltiin.

--
Anteeksi erittäin pitkä kirjoitukseni :D tuun todennäkösesti kirjottamaa vielä ehkä hen tai kaks postausta, mutta sitte tää blogi jää koskemattomana nettiin.

ja p.s. anteeksi kirjoitussvirheeni. Oon itekki liian laiska lukemaan tätä udestaan.

xxx

4 kommenttia:

Ullamaija kirjoitti...

Tervehdys.
Löysin blogisi joitakin kuukausia sitten vahingossa..etsin tietoa lennoista Lontoo-Edinburgh ja jotenkin se heitti listalle tämän. Ja sen jälkeen olen ollut "koukussa". Tämän päiväinen tekstisi tuntuu niin tutulta, tuo muistoja vuosien (todella monien ;)) takaa... Itkun purskahdut tai ryöpyt matkalla kentällä,siellä ja koneessa olivat täysin hallitsemattomia. Tajuaminen että on suomalaisten ympäröimänä ja seuraavat päivät jalat tukevasti sen maan kamaralla, tuntui ahdistavalta. Mutta kuten eräs ystäväni Norjasta, joka on säilynyt vielä lähes 20 vuotta (!!) elämässäni, kirjoitti silloin aikoinaan: Memories will always be with us, no matter we are sad, happy or lonely... Tekstejäsi oli kiva lukea, kiitokset siitä. Kaikkea hyvää jatkossa. -Ullamaija

Flemmy kirjoitti...

Kiitos erittäin paljon kommentistasi! Ihana kuulla että oot tykänny lukea ja että oon sittenkin käyttäytynyt ihan "normaalisti" näiden itkujen kanssa. Uskon ja toivon että läheisimmät ystävät säilyy yhtä kauan kuin sinulla:)

Hyvää kevättä!

Linda kirjoitti...

Eiiii Nahid pala mua kuoli kun luin että lopetat tän blogin kirjottamisen o.O Ootko ihan varma, ettet halua jatkaa kirjottamista opiskeluelämästä?? :DD varsinki jos suunnitelmissa on poistua Vaasasta opiskelemaan...

Flemmy kirjoitti...

Hihi Lindanen, älä höpäjä! Taidan tehä vaan tälle blogi-maailmalle palveluksen ku jätän nää hommat ammattilaisille ;)